Kuinka Britannia ja YK antautuivat terrorismille

Israelin perustaminen suvereeniksi valtioksi ja sen hyväksyminen
Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) jäseneksi vuonna 1949 merkitsi
käännekohtaa 1900-luvun historiassa, ja sitä ajoi epävakaa yhdistelmä
diplomatiaa, geopolitiikkaa ja väkivaltaa. Tämän prosessin ytimessä
olivat sionististen ääriryhmien, erityisesti Irgunin ja Lehin, toimet,
joiden äärimmäiset väkivaltaisuudet – jotka nykyisten standardien mukaan
luokiteltaisiin terrorismiksi – olivat keskeisiä painostaessaan
Britanniaa luopumaan Palestiinan mandaatistaan ja pakottaessaan YK:n
tunnustamaan Israelin. Tämä artikkeli väittää, että Britannia ja YK,
näiden väkivaltaisten kampanjoiden musertamina, käytännössä antautuivat
sionistiselle terrorismille hyväksymällä Israelin valtiuden huolimatta
sen osittaisesta noudattamisesta YK:n ehtoihin, mukaan lukien
jakosuunnitelma, pakolaisten oikeudet ja ihmisoikeusvelvoitteet. Se
tarkastelee Britannian mandaatin sitoumusta suojella palestiinalaisten
oikeuksia, sionistiryhmien taktiikoita Britannian vallan lopettamiseksi,
Israelin YK-tunnustuksen ehtoja sekä Israelin alueellisen laajentumisen
mukana tulleita noudattamatta jättämisiä ja ihmisoikeusloukkauksia.

Britannian mandaatti ja sen velvoitteet palestiinalaisia kohtaan

Britannian mandaatti Palestiinalle, joka virallistettiin Kansainliiton
toimesta vuonna 1922, oli oikeudellinen kehys, jonka tehtävänä oli
hallita entistä Osmanien valtakunnan aluetta samalla kun sitä
valmisteltiin itsehallintoon. Se sisälsi vuoden 1917 Balfourin
julistuksen, joka velvoitti Britannian edistämään “juutalaisen kansan
kansallisen kodin perustamista Palestiinaan” samalla varmistaen, että
“mitään ei saa tehdä, mikä voisi vahingoittaa olemassa olevien
ei-juutalaisten yhteisöjen kansalais- ja uskonnollisia oikeuksia.”
Palestiinan väestöstä noin 90 % oli arabeja (muslimeja ja kristittyjä)
ja 10 % juutalaisia 1920-luvun alussa, joten palestiinalaisten
oikeuksien suojelu oli keskeinen velvoite.

Mandaatin keskeiset määräykset palestiinalaisille sisälsivät heidän
kansalais- ja uskonnollisten oikeuksiensa turvaamisen, sen
varmistamisen, että juutalaisten maahanmuutto ei vahingoita heidän
asemaansa, heidän uskonnollisten instituutioidensa kunnioittamisen
takaamisen sekä omantunnonvapauden, uskonnon harjoittamisen ja
koulutuksen varmistamisen ilman syrjintää. Britannian oli raportoitava
vuosittain Kansainliitolle vastuun varmistamiseksi. Mandaatin
kaksoistavoitteet – juutalaisen kansallisen kodin tukeminen ja samalla
palestiinalaisten oikeuksien suojelu – osoittautuivat kuitenkin
yhteensovittamattomiksi. Juutalaisten maahanmuutto kasvoi 60 000:sta
vuonna 1917 600 000:een vuonna 1947, ja maanhankinnat lisäsivät arabien
pelkoja syrjäytymisestä. Britannian yritykset luoda yhteinen hallinto,
kuten lainsäädäntöneuvosto, kaatuivat arabien boikotteihin ja
juutalaisten huoliin vähemmistöasemasta, mikä kärjisti jännitteitä.

Sionistinen ääriväkivalta: Terroristikampanja

Sionistiset järjestöt, joita ajoi tavoite perustaa juutalainen valtio,
muuttuivat militanttisiksi 1940-luvulla, erityisesti vuoden 1939
valkoisen kirjan jälkeen, joka rajoitti juutalaisten maahanmuuton 75
000:een viiden vuoden aikana ja visioi yhtenäisen palestiinalaisvaltion.
Irgun, jota johti Menachem Begin, ja Lehi, tunnettu nimellä Stern-jengi,
omaksuivat äärimmäisen väkivallan tehdäkseen Britannian hallinnosta
kestämättömän, kohdistuen sotilaallisiin, siviili- ja diplomaattisiin
kohteisiin teoissa, jotka täyttävät nykyaikaiset terrorismin
määritelmät. Heidän tavoitteenaan oli “Suuri Israel”, joka kattoi koko
mandaatin Palestiinan, mukaan lukien Länsirannan ja Transjordanian, ja
he hylkäsivät kompromissit, kuten YK:n jakosuunnitelman.

Keskeiset väkivaltateot

1.  Sotilaalliset kohteet:
    -   Helmikuussa 1946 Irgun ja Lehi tuhosivat 15 lentokonetta ja
        vahingoittivat kahdeksaa Britannian lentokentillä, heikentäen
        sotilaallista valvontaa.
    -   Heinäkuussa 1947 Irgun kidnappasi ja hirtti brittisersantit
        Clifford Martinin ja Mervyn Paicen kostona teloitetuista
        jäsenistä, järkyttäen brittien yleistä mielipidettä ja korostaen
        konfliktin raakuutta.
2.  Siviili-infrastruktuuri:
    -   Kesäkuussa 1946 Haganah, Irgun ja Lehi tuhosivat yhdeksän
        yhdestätoista sillasta, jotka yhdistivät Palestiinan
        naapurimaihin, eristäen alueen ja häiriten Britannian
        logistiikkaa.
    -   Heinäkuussa 1946 Irgun pommitti King David -hotellia
        Jerusalemissa, Britannian hallinnollista päämajaa, tappaen 91
        ihmistä (41 arabia, 28 brittiä, 17 juutalaista), mikä heikensi
        hallintoa merkittävästi.
3.  Hyökkäykset siviilejä vastaan:
    -   Irgun pommitti arabimarkkinoita Haifassa ja Jerusalemissa,
        tappaen kymmeniä ja kärjistäen yhteisöllisiä jännitteitä, luoden
        laajalle levinnyttä pelkoa.
    -   Huhtikuussa 1948 Irgun ja Lehi massakroivat yli 100
        palestiinalaista kyläläistä, mukaan lukien naisia ja lapsia,
        Deir Yassinissa, mikä laukaisi palestiinalaisten joukkopaon ja
        pahensi pakolaiskriisiä.
4.  Hyökkäykset Britannian tiloihin ulkomailla:
    -   Lokakuussa 1946 Irgun pommitti Britannian suurlähetystöä
        Roomassa 40 kilolla TNT:tä, haavoittaen kahta ja vahingoittaen
        rakennusta, mukana oli Ze’ev Epstein, Beginin kumppani.
    -   Elokuussa 1947 Irgun räjäytti matkalaukkupommeja Britannian
        päämajassa Wienin Hotel Sacherissa, aiheuttaen vähäisiä
        vahinkoja mutta vahvistaen propagandan vaikutusta.
5.  Korkea-arvoisten virkamiesten murhat:
    -   Marraskuussa 1944 Lehi murhasi lordi Moynen, Britannian
        Lähi-idän ministerin, Kairossa, signaloiden uhmaa Britannian
        auktoriteettia vastaan.
    -   Syyskuussa 1948 Lehi tappoi YK:n välittäjän Folke Bernadotten
        Jerusalemissa vastustaen hänen tarkistettua jakosuunnitelmaansa,
        joka pienensi juutalaisten aluetta ja korosti pakolaisten
        paluuta.

Lisätaktiikat

-   Laiton maahanmuutto (Aliyah Bet): Juutalainen virasto, Irgunin ja
    Lehin tukemana, järjesti laittoman maahanmuuton, tuoden kymmeniä
    tuhansia juutalaisia pakolaisia Palestiinaan. Heinäkuun 1947 SS
    Exodus -tapaus, jossa Britannia palautti väkisin 4 515 pakolaista
    Eurooppaan, muuttui propagandavoitoksi, joka vahingoitti Britannian
    mainetta.
-   Propagandakampanja: Sionistiset ryhmät kuvasivat Britannian
    politiikkaa antisemitistiseksi, hyödyntäen holokaustin herättämää
    myötätuntoa, erityisesti Yhdysvalloissa, rasittaakseen
    anglo-amerikkalaisia suhteita.
-   Rahoitustuki: United Jewish Appeal keräsi 150 miljoonaa dollaria
    vuonna 1947, puolet Palestiinaan, rahoittaen vastarintatoimia.

Nämä toimet loivat hallitsemattoman ympäristön, jossa taloudelliset
vahingot arvioitiin 2 miljoonaksi punnaksi ja satoja brittiuhreja, mikä
musersi sodasta uupuneen Britannian.

Britannian luopuminen: Antautuminen terrorismille

Britannian päätös luopua mandaatista, joka ilmoitettiin helmikuussa 1947
ja toteutettiin 14. toukokuuta 1948, johtui sionistisen väkivallan
hellittämättömästä paineesta ja laajemmista rajoituksista. Toisen
maailmansodan jälkeen Britannia kamppaili 3 miljardin punnan velan
kanssa ja oli riippuvainen Yhdysvaltain lainoista. 100 000 sotilaan
ylläpitäminen Palestiinassa, mikä maksoi miljoonia vuosittain, oli
kestämätöntä kotimaisten jälleenrakennusvaatimusten keskellä. Brittien
yleinen mielipide, uupunut sodasta ja tappioista, kääntyi mandaattia
vastaan, ja media kuvasi Palestiinan suoksi. Yhdysvaltain paine 100 000
juutalaisen pakolaisen vastaanottamiseksi ja Neuvostoliiton tuki
jakosuunnitelmalle heikensivät Britannian asemaa entisestään.

Irgunin ja Lehin väkivalta, erityisesti korkean profiilin tapahtumat
kuten King David -hotellin pommitus ja seremonia-asiainhoitajat,
lannistivat brittijoukot ja murensivat poliittista tahtoa. Nämä
terroristiset teot, jotka loivat kaaosta ja pelkoa, vaikuttivat suoraan
Britannian kyvyttömyyteen hallita. Siirtämällä asian YK:lle Britannia
myönsi, että se ei kyennyt hallitsemaan väkivaltaa tai sovittamaan
yhteen mandaatin ristiriitaisia velvoitteita, antautuen käytännössä
sionistiselle ääriliikkeelle samalla, kun se epäonnistui
velvollisuudessaan suojella palestiinalaisten oikeuksia.

YK:n tunnustaminen ja jäsenyys: Ehdot ja antautuminen

YK, Kansainliiton seuraajana, peri Palestiinan kysymyksen vuonna 1947.
Sen vastaus muokkasi Israelin valtiollisuutta ja jäsenyyttä, mutta
prosessi oli vahvasti sionistiryhmien luoman väkivaltaisen kontekstin
vaikutuksen alainen.

YK:n jakosuunnitelma ja Israelin valtiollisuus

Marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman 181, joka
ehdotti Palestiinan jakamista juutalaiseen (56 %) ja arabivaltioon (43
%), Jerusalemin ollessa kansainvälinen. Juutalainen virasto hyväksyi
suunnitelman nähden siinä polun valtiollisuuteen, kun taas arabijohtajat
hylkäsivät sen vastustaen minkäänlaista juutalaista valtiota. Toukokuun
14. päivänä 1948, mandaatin päättyessä, Israel julisti itsenäisyytensä
vedoten päätöslauselmaan 181. Seuraava arabien ja Israelin välinen sota
laajensi Israelin aluetta 78 %:iin mandaatin Palestiinasta vuoden 1949
aseleposopimusten myötä, ylittäen YK:n allokoinnin.

Ehdot YK:n jäsenyydelle

Israel saavutti YK:n jäsenyyden 11. toukokuuta 1949 päätöslauselmalla
273 (III), jossa oli 37 ääntä puolesta, 12 vastaan (pääasiassa
arabivaltiot) ja 9 pidättyi äänestämästä. Jäsenyys edellytti:

-   YK:n peruskirjan noudattamista: Israel lupasi noudattaa peruskirjan
    periaatteita, mukaan lukien rauhanomaisen kiistojen ratkaisun ja
    ihmisoikeuksien kunnioittamisen.
-   Päätöslauselma 181 (Jakosuunnitelma): Israelin julistus ja YK:n
    lausunnot vahvistivat jakosuunnitelman hyväksymisen, vaikka sen
    laajennetut rajat hyväksyttiin hiljaisesti sotatodellisuutena.
-   Päätöslauselma 194 (Pakolaisten oikeudet): Artikla 11 vaati
    palestiinalaispakolaisten paluuta tai korvauksia. Israel ilmaisi
    halukkuutensa neuvotella, mutta vastusti laajamittaisia paluita
    turvallisuus- ja demografisista syistä.
-   Ihmisoikeusvelvoitteet: Israelin odotettiin noudattavan kehittyviä
    ihmisoikeusnormeja, mukaan lukien syrjimättömyys ja vähemmistöjen
    oikeudet.

YK:n päätökseen vaikuttivat:

-   Sionista väkivalta: YK:n välittäjän Folke Bernadotten murha Lehin
    toimesta vuonna 1948, vastustaen hänen tarkistettua
    jakosuunnitelmaansa, korosti radikaalien kompromissien hylkäämistä.
    Vaikka Israelin hallitus tuomitsi teon, se korosti epävakaata
    kontekstia.
-   Geopoliittinen tuki: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat Israelin
    jäsenyyttä vastustaakseen toistensa vaikutusvaltaa ja käsitelläkseen
    holokaustin jälkeisiä humanitaarisia huolia.
-   Pragmatismi: YK tunnusti Israelin tosiasiallisen hallinnan
    laajennetusta alueesta, asettaen vakauden etusijalle päätöslauselman
    181 rajojen tiukan valvonnan sijaan.

Hyväksymällä Israelin YK antautui sionistisen terrorismin muovaamalle
todellisuudelle, joka oli pakottanut Britannian vetäytymään ja luonut
fait accomplin sotilaallisten voittojen kautta. Ehdot, vaikka Israel
muodollisesti hyväksyikin ne, olivat löyhästi valvottuja, mahdollistaen
Israelin kiertää täydellistä noudattamista.

Israelin noudattamatta jättäminen ja ihmisoikeusloukkaukset

Israelin YK-jäsenyys perustui sitoumuksiin YK:n päätöslauselmien ja
ihmisoikeuksien suhteen, mutta sen toimet osoittivat merkittävää
noudattamatta jättämistä, jota säesti alueellinen laajentuminen ja
ihmisoikeusloukkaukset.

YK:n ehtojen noudattamatta jättäminen

1.  Päätöslauselma 181 (Jakosuunnitelma):
    -   Israelin rajat vuonna 1949 kattoivat 78 % mandaatin
        Palestiinasta, huomattavasti enemmän kuin päätöslauselmassa 181
        osoitetut 56 %. Alueet kuten Länsi-Galilea ja osat Negeviä
        liitettiin valloituksen kautta, ilman arabivaltion perustamista.
    -   Tämä epäonnistuminen jakosuunnitelman täydellisessä
        toteuttamisessa ruokki arabien tyytymättömyyttä ja heikensi YK:n
        kehystä.
2.  Päätöslauselma 194 (Pakolaisten oikeudet):
    -   Israel esti noin 700 000 vuonna 1948 siirtymään joutuneen
        palestiinalaispakolaisen paluun, huolimatta päätöslauselman 194
        vaatimuksesta palauttamisesta tai korvauksista. Vuoden 1950
        poissaolevan omaisuuden laki siirsi pakolaisten maat
        juutalaiseen omistukseen, priorisoiden demografista kontrollia.
    -   Pakolaiskriisistä tuli arabien ja Israelin konfliktin kulmakivi,
        miljoonien jäädessä kansalaisuudettomiksi leireihin Jordaniassa,
        Libanonissa ja Syyriassa.
3.  YK:n peruskirja ja ihmisoikeudet:
    -   Israelin sotilashallinto arabivähemmistöään kohtaan (1948–1966)
        rajoitti kansalaisvapauksia, mukaan lukien liikkumista ja
        poliittista ilmaisua, rikkoen syrjimättömyyden periaatteita.
        Syrjivät maankäytön lait ja epätasa-arvoinen resurssien
        jakaminen marginalisoivat palestiinalaisia kansalaisia.
    -   Nämä käytännöt juurruttivat systeemisiä eriarvoisuuksia, jotka
        olivat ristiriidassa YK:n peruskirjan ihmisoikeusvelvoitteiden
        kanssa.

Alueellinen laajentuminen

Israelin ambitiot ulottuivat vuoden 1949 aselepolinjojen ulkopuolelle:

-   Vuonna 1956 Israel miehitti Siinain niemimaan Suezin kriisin aikana,
    vetäytyen YK:n painostuksesta mutta signaloiden ekspansionistisia
    taipumuksia.
-   Vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Israel valloitti Länsirannan,
    Gazan kaistan, Itä-Jerusalemin ja Golanin kukkulat, miehittäen
    jäljellä olevat 22 % mandaatin Palestiinasta. Itä-Jerusalemin
    liittäminen ja siirtokuntien laajentaminen rikkoivat kansainvälistä
    oikeutta, mukaan lukien neljännen Geneven sopimuksen kieltoa
    siirtokuntien siirtämisestä miehitetyille alueille.
-   Vuoteen 2025 mennessä yli 700 000 israelilaista siirtokuntalaista
    asuu Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa, valtioiden politiikan
    tukemana, vahvistaen miehitystä ja syrjäyttäen palestiinalaisia.

Ihmisoikeusloukkaukset

Israelin toimet miehitetyillä alueilla muodostavat dokumentoituja
ihmisoikeusloukkauksia:

-   Siirtymään joutuminen ja kotien purkaminen: Tuhansia
    palestiinalaisia koteja on purettu siirtokuntien laajentamiseksi tai
    rangaistustarkoituksissa, rikkoen oikeutta asumiseen ja omaisuuteen.
-   Liikkumisrajoitukset: Tarkastuspisteet, Länsirannan muuri ja Gazan
    saarto rajoittavat palestiinalaisten liikkumista, vaikuttaen pääsyyn
    työhön, terveydenhuoltoon ja koulutukseen, rikkoen
    liikkumisvapautta.
-   Liiallinen voimankäyttö ja pidätykset: Sotilasoperaatiot ja
    hallinnolliset pidätykset, usein ilman oikeudenkäyntiä, ovat
    johtaneet siviilien kuolemiin ja mielivaltaisiin vangitsemisiin,
    rikkoen oikeutta asianmukaiseen prosessiin ja elämään.
-   Systeeminen syrjintä: Raportit kuvailevat Israelin politiikkaa
    apartheidina, viitaten segregaatioon, epätasa-arvoisiin oikeuksiin
    ja systemaattiseen syrjintään palestiinalaisia vastaan Israelissa ja
    miehitetyillä alueilla.

Nämä loukkaukset, joita ajaa Israelin prioriteetti alueelliselle
kontrollille ja juutalaiselle demografiselle ylivallalle, ovat jyrkässä
ristiriidassa YK:n jäsenyyden ehtojen, erityisesti ihmisoikeuksien ja
pakolaisvelvoitteiden, kanssa.

Johtopäätös

Sionistiset ääriryhmät, kuten Irgun ja Lehi, pakottivat Britannian
luopumaan Palestiinan mandaatista terroristisilla teoilla – kohdistuen
sotilaslentokenttiin, siviili-infrastruktuuriin, arabiväestöön,
Britannian tiloihin ulkomailla ja murhaamalla virkamiehiä, kuten Moyne
ja Bernadotte. Nämä teot, hyödyntäen Britannian sodanjälkeisiä
heikkouksia, tekivät hallinnosta kestämättömän, johtaen YK:n
osallistumiseen. YK ehdotti jakosuunnitelmaa vuonna 1947 ja hyväksyi
Israelin jäseneksi vuonna 1949, ehdolla YK:n peruskirjan,
ihmisoikeuksien, päätöslauselman 181 ja pakolaisten oikeuksien
noudattamiseen. Hyväksymällä Israelin valtiuden huolimatta sen
laajennetuista rajoista ja rajoitetusta noudattamisesta Britannia ja YK
antautuivat sionistisen terrorismin muovaamalle todellisuudelle.
Israelin myöhempi noudattamatta jättäminen – säilyttäen jakosuunnitelman
ulkopuolisia alueita, estäen pakolaisten paluun ja syyllistymällä
ihmisoikeusloukkauksiin miehityksen ja siirtokuntien kautta – heikensi
sen YK-velvoitteita, pidentäen Palestiinan konfliktia ja jättäen
palestiinalaisten oikeudet toteutumatta.